Päivä taas painumassa iltaan. Pikku neidin sain iltatoimien jälkeen levollisesti nukkumaan. Suloinen hymy kiitokseksi päivän touhuista. Tämä se on palkitsevinta, kun lapsi on tyytyväinen ja onnellisen oloinen. Silloin omakin mieli lepää ja lataa akkujaan.

Mutta takaraivossa jossain silti aina pieni pelko, et miten kauan tilanne ok ja miten seuraavan flunssa aallon vai tarvitaanko aaltoakaan, niin miten siitä selvitään?

Monenlaisia pohdintoja ja ajatuksia herännyt. Ylipäänsä tämän lääketieteelisenkin näkemyksen vinkkelistä. Ja ihan tilastollisestikin, kun kovin ääneen siitä puhutaan tiedotusvälineissäkin, kun onnettomuustilastot on lasku suuntaisia, kun liikenneonnettomuuksissa kuolee enää vain niin ja niin vähän!!! Mut onko huomioitu sitä, että yhä vaikeammista vammoista ja lähtökohdista myös selvittän elämään!!? Nämä tälläiset selvinneet, niin kuin Marika, ei olekaan nostamassa niitä lukuja, vaan he jäävätkin niihin tilastoihin, kuinka moni on vammautunut. Niitä harvemmin mainitaan. Mutta niitä on vuosittain tuhansia!! Ja mitä enempi lääketiede kehiittyy, sitä vaikeammin vammautuneet selviää.

Mutta missä vaiheessa sitten tuleekin sitten se raja vastaan, ettei enää näitä vaikeammin vammautuneita hoidetakaan? Sitä on joutunut miettimään tämän 8 ja puolen vuoden aikana joitakin kertoja. Milloin omasta tahdostaan ja milloin taas jonkun toisen.

Mutta täytyneen vain luottaa taas kerran tuonne Yläkerran Isäntään ja uskoa, että sen minkä Hän on alkuun saattanut, niin sitä hän ei jätä kesken, ennen kuin se tehtävä on saavutettu, mikä tarkoitus onkin. Marikan kohdalla ja itsenikin kohdalla. Päivä kerrallaan ja luottaen, että Se jokin kantaa!

 

Sisko ja sen Veli ;) Tietsikalta katsomassa piirrettyjä. Ja uimaan lähtökin jäi tois sijaiseksi, kun jännittävä paikka sattui elokuvaan. Näinköhän uimalasien läpi näkyi kolmiulotteisena ;) Ihania muksuja <3