Pikku hiljaa ehken uskaltaa huokaista... Kuukauden päivät tässä on telkuttu flunssan ja sen lieve ilmiöiden kourissa. Voimia on kysytty jälleen, niin tytöltä kuin äidiltäkin. Mutta onneksi Luojan suomana, ehken tästäkin nyt sit selvittiin.

Mut kieltämättä, ahdistava kokemus nykyisin ihan pelkkä flunssa. Kun se voi Marikalle olla todella voimain koetos. Ja itsekin silloin kyllä keikkuu siellä oman mielen hämärä mailla, se on pakko myöntää. Pelottavaa ja puistattavaa. Miettii monesti, missä se oman mielen ja sen särkymisen raja häämöttää? Viime vuoden ahdistukset Turussa nousten aina uudestaan käsiteltäviksi ja jopa ne kolari vuoden kauheudet tuoden oman lisä ahdistuksen. Kun kaikki se muistijälki on siellä tallella jossain mielen sopukoissa, aktivoituen aina tiukan paikan tullen.

 

Ja sitten vielä siihen lisämausteensa tuo tämä virkakoneisto, josta sitä inhimillisyyttä ei löydy edes sinapin siemenen vertaa. Voi voi, siitä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, millasta on kun on eri viranomaisten puristuksissa. Ja niin kuin kovin mainostetaan, että suomi on hyvä maa elää, kun on kaikki palvelut turvattu.

Niin, ehkä kaikki on hyvin niin kauan, kun ei tarvitse niitä eri palveluita. Kun vain kuvittelee, että jos joskus jotakin sattuu, niin onneksi on olemassa.... Mutta tuskin kukaan, jolle oikeasti on jotakin sattunut, voisi allekirjoittaa sitä, että kuinka hyvin asiat täällä hoituu.

No joo, tämä menee nyt vuodatukseksi. Ja sitähän voisi tehdä ihan kyllästymiseen asti, kertoa niitä kokemuksia, joihin eri tahojen kanssa on törmännyt menneinä vuosina. Mut säästämpä teidät siltä.

 

Parhainta elämässä kun kuitenkin on, kun näkee, että lapsi voi taas hyvin sen lima savotan jälkeen. Tietää ainakin itse antaneensa kaikkensa, yö valvomisineen ja kaikkineen. Ja että apua saatiin myös sairaalasta siinä tiukimmassa hetkessä. Se on kans tärkeää ja mielestäni Marikan oikeus.